2008-03-09 - 11:07 p.m.
Rauhallinen, leppoisa sunnuntai-ilta saunomisineen, pitkän siivous- ja kokoustelupäivän päätteeksi. Minulla on sellainen olo kuin olisin vanhentunut viikossa muutaman vuoden. Ikään kuin muutaman päivän sisällä siirtynyt uuteen aikakauteen, jossa kaikki ei ole hetkittäin enää niin hirveän kamalaa, mutta toisaalta ei tunnu pakahduttavan ihanaltakaan. (No, ehkä jälkimmäinen olo jossain tilanteessa vielä palaa...) Ehkä se teini-ikä vihdoin olisi ohi, muutaman vuoden myöhässä?
Olen palannut partiotoimintaan mukaan taas hieman enemmän. Siitä otin kunnon tauon vajaat kaksi vuotta sitten, ja pääsinkin kerralla eroon viikottaisista pesteistä joihin olin tympääntynyt. Yli puolen vuoden täyden tauon jälkeen annoin toiminnalle vain pikkusormen: Pidin jonkin kokouksen kaverin puolesta, osallistuin satunnaisiin suunnittelukokouksiin ja jollekin retkelle. Ajattelin, että aktiivipartiokauteni on ohi. Varmastikin se kaikista aktiivisin kausi jäikin teini-ikään (kuten muutoinkin järjestötoiminnassa?), mutta hämmästyksekseni huomaan, että nyt minusta tuntuu yllättävän mukavalta tarjoutua tekemään asioita, jotka muutama vuosi sitten olisivat olleet enemmän pakkopullaa. Olen iloinen ja ylpeä oman lippukunnan nykyisestä porukasta, joka jaksaa ja viitsii, ja tuntuu tekevän asioita hyvässä hengessä jokaista mukanaolijaa kunnioittaen. Tämä harrastus taitaa olla sellainen, jonka suurimman arvon huomaan vasta nyt, todella monen vuoden mukanaolon ja hetken tauon jälkeen. Joskus aiemmin en käsittänyt sitä "erityisyyttä", jota jotkut partioon hurahtaneet juuri siinä järjestössä näkivät. Nyt alan kuitenkin huomata, mitä merkitsee kasvaminen aika pienestä saakka ja monet kokemukset tietyn turvallisen porukan mukana. Lippukunta on hyvässä ja pahassa kuin suurta perhettä: on eri ikäisiä ja luonteisia ihmisiä, välillä riidellään ja välillä pidetään hauskaa, joskus on rankkoja kokemuksia yhdessä, mutta niistähän syntyy jälkeenpäin kaikkein parhaat tarinat.
Itse asiassa, kun rupean pohtimaan enemmän näitä järjestöasioita, luulen että Suomi on yksi nuorisojärjestöjen kultamaista maailmassa. Esimerkiksi protu-instituution (jota itse olen vain sivusta seurannut) kaltaisia järjestöjä, jotka painottavat yleistä keskustelua, olemista, suvaitsevaisuutta ilman mitään tiettyä aatepohjaa (paitsi ehkä loputon keskustelu), en tiedä juuri olevan muissa maissa. Juuri nuorisojärjestöillä saattaa olla yllättävän suuri vaikutus yhteiskuntaan. Koulu - etenkin peruskoulu - on tunnetusti vain innon latistamista ja erilaisuuden karsimista varten, eikä pelkkien töidenkään paiskiminen tee yksilöstä yleensä kauhean aktiivista kansalaista. Järjestöissä sen sijaan on toisaalta valmiit rakenteet moneen hommaan, toisaalta yleensä runsaasti tilaa luovalle hulluudelle ja ideoille (vaikkeivät talonvaltaajahipit ehkä sitä uskokaan...).
Lähdenpä tästä nukkumaan aikuisenunta ennen raskasta (?) työpäivää.
