2008-02-24 - 9:27 p.m.
Muutaman erittäin helpon, hauskan viikon jälkeen minulle iski kunnon lamaannus. Se alkoi keskiviikkona varsin perinteiseen tyyliin, hiipui sitten hieman torstaina ja iski uudelleen päälle perjantaina hieman puolenpäivän jälkeen kun olin saanut sen päivän velvollisuudet hoidettua. Ihme kyllä, taisin jopa hieman edistää opintoja niiden monen vapaan tunnin aikana, jotka koomasin perjantai-iltapäivänä kotona. Sitten lähdin poikaystävän luo, saunoin ja väsyin todella aikaisin, ehkä kymmenen maissa. Tunsin olevani todella väsynyt, kun heräsin lyhyiksi pätkiksi illalla ja yöllä. Ja aamulla, aamulla nousin "nukuttuani" ehkä 13 tuntia. Lamaannus jatkui, mutta sen katkaisi illaksi kavereiden synttäribileet, missä oli oikein hauskaa, ja pystyi hieman nautiskelemaan käsillä olevasta hetkestä. Tänään lähdin, koomattuani hyödyttömästi joitakin tunteja, poikaystävän luota kotiin samaan aikaan kuin eilen. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä tekisin, koska en tuntenut olevani kykenevä kovin moneen asiaan. Kun tulin sisään, kämppikselläni oli meneillään massiivinen siivous, enkä pystynyt juuri puoleen tuntiin sanomaan tai tekemään mitään, ihmettelin vain kaaosta joka pikkuhiljaa selkeni. Taistelin levysoittimen kanssa (ruuvien sun muiden) kotvan, ehkä tunnin, ja sitten olen ajatellut, kirkkaasti ja terävästi, kipeästikin, mutta rehellisesti, monta tuntia. Vaikka lamaannus, ylivoimainen masentumisen tunne, on oireena paha, ja toivon ettei se estä minua pääsemästä läpi muutamasta kurssista jotka pitäisi hoidella parin viikon sisällä, olen tavallaan helpottunut ja onnellinen siitä, että asiat pääsevät kunnolla purkautumaan. Jokin tuntuu kunnolla joltain, eikä omia tunteita yksinkertaisesti voi täysin salata muilta. Tai ei jaksa. Koska salaaminen, hienovarainen tai vähemmän, on saanut asiat kertymään ja tehnyt niiden purkamisesta hyvin vaikeaa. Lisäksi epätoivossa on se hyvä puoli, että se tekee hetkeksi pelottomaksi. Tai vähemmän pelokkaaksi. Tekeepi se, kun tuntuu ettei millään ole merkitystä. Tai vaikka olisi, se merkitys on aina joillekin toisille ihmisille. Nytkin tuntuu paljon helpommalta kuin yleensä suoltaa tekstiä vaikeista asioista. Joku voisi ajatella että paljastan itsestäni liikaa. Kuka tahansahan voi lukea tämän internetistä. Ainoa tilanne jossa voin kuvitella siitä olevan suurta haittaa, on että mahdollinen työnantaja yhdistäisi tämän tekstin minuun. Mutta en keksi juuri vihjeitä jotka identifioisivat minut. Sitäpaitsi kaikist spekuloinneista huolimatta tätä ei taida lukea juuri kukaan.
Tässä välissä puhuin pitkähkön puhelun erään ystäväni kanssa. Se tuntui aika helpottavalta. Todennäköisesti huomispäivänä on helpompi elää. On niin mystistä, miksi jotkut ihmissuhteet tuntuvat niin älyttömän mutkattomilta ja miksi toisiin tulee kummallisia juonteita ja säröjä. Säröjä joita on ylivoimaisen vaikea paikata. Sitä vain palaa uudestaan ja uudestaan samoihin ahdistaviin ajatuksiin. Sitten kun on helpompi olo, sitä kuvittelee että kaikesta voi päästä niin helposti yli ja kuitata asiat parhain päin ajattelematta niitä. Ei se taida ihan niin toimia.
Tänään ajattelin pitkästä aikaa itsesyytösten vastapainoksi, että joissain asioissa olen ollut liian kiltti enkä antanut oman ääneni kuulua. Ja aika pitkään. Olen hyvä sopeutumaan hierarkioihin - jos ympärilläni olevat ihmiset ovat kilttejä ja sopeutuvia eivätkä halua sanoa omaa mielipidettään, otan helposti johdon käsiini, mutta jos joukossa on yksikin voimakas persoona joka luulee tietävänsä miten asiat tehdään, vain äärimmäisen itsestäänselvissä tapauksissa alan väittää vastaan. Tämä ominaisuus helpottaa arkielämää, mutta käyhän se helposti vaaralliseksikin. Olisinpa harjoitellut riitelemistä vähän enemmän jo nuorempana.
Äsh, varmaankin parempi painua nukkumaan. Pakko luottaa tulevaisuuteen kaikesta huolimatta. Ei se elämä helppoa ole, mutta hyviä hetkiä voi tulla aina.
