2007-11-22 - 1:41 p.m.
Pitäisi kirjoittaa proseminaarityötä, ja juuri silloinhan eksyy kirjoittamaan kaikkea muuta, vaikka tätä. Kiinnostava aihe, juu, mutta prkl kun ei jaksaisi kirjoittaa ja prkl pitäisi kuitenkin saada aikaiseksi viisi sivua mielellään huomiseen mennessä, mikä ei ole edes paljon.
Oli helvetin hyvä viikonloppu, varmaan paras tänä syksynä. Pitkästä aikaa eräät mieltäni vainoavat huolet tuntuivat vähän kaukaisemmilta ja saatoin keskittyä sekä asiaan (kokoustamiseen) että hauskanpitoon ihan täysillä. Kummallista, mutta olen huomannut että paras tapa paeta oman elämän huolia on lähteä johonkin toiseen paikkaan Suomessa. Kaupunkiin vai maalle, ei niin väliä. Ulkomaille matkustaminen ei merkitse ollenkaan samaa; siellä on yleensä kohtalaisesti rasittavia tekijöitä kuten vieraiden kielten puhumista, outoja tapoja, isoja kaupunkeja ja joskus myös hostelleissa yöpymistä. Mutta kun pääkaupunkiseudulta lähtee johonkin pienempään paikkaan kyläilemään jonkun luona tai vaikka liftaa paikasta toiseen ja hölöttää tuntemattomien kanssa, oma elämä ja kaikkein raskaimpina puristavat asiat jäävät kauas taakse.
On se oma rasitteensa olla kotoisin pääkaupunkiseudulta, kun ei lukion jälkeen tullut minkäänlaista ajatusta siitä, että lähtisi Suomessa opiskelemaan muualle kuin Helsinkiin. Helsinki on ihan hyvä kaupunki monella tapaa, periaatteessa täällä voi tehdä paljon kaikkea (vaikken juuri koskaan jaksa hyödyntää mitään "maan parasta kulttuuritarjontaa" tms. paskaa), kohdata paljon ihmisiä (viimeisen parin vuoden aikana olen jollain tavalla ystävystynyt yhteen pääkaupunkiseudulla asuvaan ihmiseen ja löytänyt poikaystävän - molemmat muualta kotoisin) ja olla näkymättömissä ja ilkeiden pikkupaikkakuntajuorujen tavoittamattomissa (tämä pitää paikkansa. En ole onnistunut kuulemaan mitään mehukkaita itseeni liittyviä juoruja). Kaiken varjopuolena olen joutunut elämään niissä maisemissa, joiden keskellä olen ollut hyvin ahdistunut pari vuotta sitten.
Ja jos olisin muualta Suomesta kotoisin, olisin tietysti jättänyt paikalliset ahdistukset taakseni lähtemällä Helsinkiin. Ja täällä olisi ihan älyttömän makeeta. Kaikkia edellä mainittuja etuja.
Mutta tosiaan - suren huonoja asioita katkeraan loppuun enkä huomaa hyviä ennen kuin ne ovat vaikuttaneet elämässäni jo jonkin aikaa. Iso osa tästä syksystä on mennyt toissasyksyn ja joidenkin aikojen sitä ennen ja jälkeen käsittelyyn. En ole halunnut aktiivisesti ajatella tiettyjä asioita , ja ne ovat jääneet mieleen muhimaan ja pahoja tekemään. Olen matkustanut kahdesti Euroopan halki sen jälkeen ja nähnyt vaikka mitä ihmeellisyyksiä, mutta ei se ole karistanut mitään pois mielestä. Eräs ystäväni joka todella osaa noudattaa omia neuvojaan, kehotti minua lauantaina puhelun päätteeksi nautiskelemaan elämästä. Osaisinpa todella minäkin.
Kaiken paskan, toissavuotisten hirvittävien yksinäisyyskokemusten ja sen jälkeen jatkuneiden lähinnä pääni sisäisten ihmissuhdeongelmien jälkeen yhtäkkiä huomasin ystävystyneeni erittäin hyvin ainakin yhden ihmisen kanssa tänä aikana. Siten elämä mennee. Tulee uusia, menee vanhoja. Toiset pysyvät pidempään kuin toiset. Minua siltikin suunnattomasti häiritsee ajatus, että ihminen joka on joskus pitänyt minusta kovin paljon, pitäisikin nyt vain tyhmänä ja ilkeänä paskana. Pitänyt minusta, tuntenut minut ja... Todennut että olen paskiainen. Tai ainakin vitun turha ihminen. On jännittävää, miten paljon itsetunto vaikuttaa toimintakykyyn. Olen varma että olisin todella aikaansaava, jos en olisi sitä tyyppiä joka jää kiinni asioihin. Koska iloiset, huolettomat, hyväntuuliset hetket ovat aikaansaannosten vaihetta.
Koska olen lukenut uudelleen vanhimpia tämän päiväkirjan sisältämiä tekstejä, tiedän että ongelmistani huolimatta olin teininä melko tyytyväinen elämääni ja minulla oli melko terve käsitys itsestäni (tai ehkä se oli vain turhan myönteinen?) ja ennen kaikkea paljon ajatuksia kaikesta. En ollut tyhmä enkä ajattelematon idiootti, minkä vuoksi tuntuu todelliselta taantumiselta kirjoittaa tämänikäisenä käyttäen ilmausta "paska ihminen" tms.. Kaikissa saamarin opaskirjoissa ja nuortenlehdissä kerrotaan rohkaisevasti, että pahimmat angstit ovat yleensä ohi parikymppisenä. Minulla vasta alkoi "mitä minä teen tässä yhteiskunnassa ja kenen kanssa" -kriisi sen ikäisenä. Ja tietenkin myös "Paska ihminen" -kriisi. Naurettavinta on se, miten ongelmat ovat kasautuneet kun minun on ollut vaikeaa puhua niistä. Ongelmat ongelmista. Helpottavinta mitä voisin tehdä on sanoa kaikki ääneen oikeille ihmisille. Olen jo aloittanut, mutten tiedä pääsenkö koskaan loppuun ja onko se edes tarpeellista.
Nyt minun pitää jatkaa työtä, jossa olisi hyvä päästä loppuun huomiseen mennessä.
