2007-10-04 - 10:41 p.m.
Kuten erään ei kovin tunnetun runoilijan runossa, jossa kertojaminä rakastuu epätoivoisesti Alkon myyjään, minäkin olen sitä tyyppiä jonka "sydän jää kii". En voi olla jonkin verran kadehtimatta niitä, joilla on iloisesti yksi heila vappuna, toinen helluntaina ja kolmas juhannuksena eikä tunnu missään. Tai jotka suvereenisti sopeutuvat uuteen kaveriporukkaan olosuhteiden muuttuessa eivätkä juuri muista vanhoja.
Summauksena viime vuodesta voisi sanoa, että todella hienoa, uusia kokemuksiahan tuli sekä maalla että kaupungeissa, Suomessa ja ulkomailla, uskomattomia ihmisiä ja paikkoja, mutta ei se kuitenkaan ratkaissut ongelmiani. En ole sellainen joka osaa päästää huolistaan ja suhteistaan irti noin vain. Olen toisaalta ollut ihan uskomaton jääräpää, toisaalta pelkuri. Olen itkenyt paljon, mutta lähes aina yksin. Minulle olisi tehnyt hyvää, jos olisin muutamasti enemmän uskaltautunut turvautua muiden olkapäihin. Sen sijaan suru on ilmennyt laiskuutena ja ilkeytenä ja ties missä muodoissa. Vaikeimmista asioista puhuminen on, yllättäen, vaikeinta. Ja pahin tunne maailmassa on - perustuipa todellisuuteen tai ei - se, että kokee itsensä mitättömäksi ja arvottomaksi ihmisille joista itse välittää oikein paljon. Sitä on melkein mahdoton avata. Ja toiseksi pahin tunne on olla yhtä aikaa erittäin loukkaantunut ja vihainen jollekulle ja toisaalta tuntea tarvitsevansa tätä.
Hankalasti on tullut pitkään jumitettua, mutta kuitenkin pakko uskoa siihen, että nyt ja tulevaisuudessa voi tehdä jotain asioiden parantamiseksi. Viime keväänä olisin voinut saada paljon enemmän aikaiseksi selvittelyissä, mutta taaskaan en kyennyt, ja sitten tahdoin uskoa turhan helppoihin ratkaisuihin. Joskus, kuten kai nyt, fyysinen etäisyys voi olla ainoa keino helpottaa asioiden rehellistä avaamista.
Aivoni tottuvat nykyään niin hitaasti mihinkään uusiin tilanteisiin. Välillä sitä hämmästyy elämäntilanteitaan kuten: Mitä hittoa, olenko seurustellut jo viisi kuukautta? Mistä puheenollen täytyy mennä viettämään laatuaikaa...
