2007-09-27 - 6:22 p.m.
Tämä päiväkirja toimii jälleen yhtenä todisteena siitä, miten alamaissa olen ollut muutamana viime vuonna (enkä viimeisen vuoden aikana ihan niin pahasti). Ja että ennen sitä minulla oli toimintakykyä hyvinkin, vaikka olin joskus hetken pari alamaissa. Ainakin jaksoin kirjoittaa jumalattoman pitkiä tekstejä, spekuloida ja filosofoida häpeämättä. Ja uskoa tulevaisuuteen. Silmäilin eilen muutamaa tällaista vanhaa tekstiä, ja sitten joitakin vuosilta 2005 ja 2006. Tai siis jälkimmäisistä melkein kaikki. Kirjoitin harvoin ja vähän. Ei ollut mitään sanottavaa. Hymistely siitä, mitä olen viime aikoina puuhaillut tai opiskellut, tai ketä tavannut tuntui tarpeettomalta. Ja valheelta. Toisaalta en ole koskaan tehnyt tästä turhan julkista riepottelukirjaa; en ole koskaan puhunut nimillä kipeimmistä ihmissuhteistani. Tai kuvaillut kovin tarkasti erityisen ikäviä tapahtumia. Eihän niitä jaksa enää täältä muistella, kun muutenkin unohtaminen on vaikeaa.
Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, etten voi unohtaa. Ainoa tapa sietää itseäni on muistaa ja hyväksyä. Ajatella, mutta olla silti itkemättä. Tällä viikolla on ollut päiviä, jolloin olen pystynyt siihen.
Tärkeää tässä on se, että olen vihdoinkin saanut hieman uutta sosiaalista elämää. Tärkeitä ihmisiä, uusia tai kovin vanhoja. Kaksi-kolme vuotta sitten minulla oli enimmäkseen vain hullu arvostuksentarve ja rakkaudenkaipuu, liian kova rakkaudenkaipuu. Jollain tavalla tuhosin omalta osaltani ainakin kaksi ihmissuhdetta jotka olivat minulle liian tärkeitä. Koska tuho oli kuitenkin vain puolittaista, kovin monet asiat jäivät vaivaamaan minua. Suhteet eivät olleet katkenneet, mutta minun puoleltani ne olivat kieroutuneet ja vääristyneet, en enää osannut suhtautua luontevasti.
jatkuu seuraavassa numerossa...
