2007-01-27 - 12:42 a.m.
Olen nyt elänyt kaupunkilaisarkea kaksi viikkoa. Tuntuu siltä, että oloni on kallistumassa hyvän puolelle. Ei näytä siltä, että pelkoni kaiken jumahtamisesta entiseen, huonoon uomaansa toteutuisi. Minusta on tullut vahvempi ja tasapainoisempi kuin ennen. On täysin mahdollista, etten tänäkään viikonloppuna vietä edes toista iltaa missään liesussa, vaan hengailen äidin luona ja kotona, teen töitä ennen kuin niistä tulee rästejä, luen, hiihdän (ah, kun sitä lunta nyt on), katson ehkä jonkin elokuvan.
En välitä murehtia liikaa tulevasta.
Minulla on ollut muutamana viime vuotena niin paha perusolo, että nyt ihan tavallinen oleminen, kun on hiukan mukavaa seuraa ja rauhallinen mieli, tuntuu ihanuudelta. Odotan monia asioita, mutta "odotuksia" minulla ei ole. Eikä siksi pelkojakaan. Paranemiseni on alkanut kapinasta ja täydentyy hyväksymisellä. Itseni ja tilanteeni hyväksymisellä. Minun pitää saada tehdä niin kuin teen, en voi piilotella niitä asioita itsessäni jotka voisivat tehdä minut "naurettavaksi". En voi saada kaikkien niiden kiintymystä, joista itse pidän. Se on aika kova paikka, ja vaivannee hamaan tulevaisuuteen, mutta hyväksyttävissä vähitellen. Kas, heikkouteni... jaa... En nouse surusta koskaan, jos päätän vain jäädä piehtaroimaan siihen. Kumma kyllä, tuntuu että olen nyt hylkäämässä armaan murheen...
Kesken kaiken huomaan, että minähän pystyn keskittymään luennolla päivän asiaan, enkä märehdi omiani kuin satunnaisesti, puolella aivosolulla.
