2006-11-27 - 12:00 p.m.
Neljatta viikkoa Italiassa. Ei minun elamassani teini-ian alkamisen jalkeen ole ollutkaan tallaista aikaa, etta voin vain unohtaa itseni jonnekin... Tallainen tekee hyvaa. Ainakin se tekee jotain. Kun kerran parissa viikossa paasee lukemaan sahkopostit, muistaa taas jotain siita todellisuudesta, jota eli Suomessa. Tarvitsen aikaa. Olen tarvinnut sita kipeasti. Tarvitsen sita vastakin. Olen nahnyt taalla niin paljon ihmisia, joiden ei tarvitse elaa tyon oravanpyorassa... Vahalla rahallakin voi elaa mukavasti, kun on oma puutarha, joka tuottaa melkein ympari vuoden. Se on tosin vain pikku sirpale totuutta Italiasta. Taalla tuloerot lienevat suurimmat koko Euroopassa ja varsinkin etelassa rikollisuus rehottaa.
Kaikki se, mita olen halunnut ja haluan elamalta, pyorii suuressa tehosekoittimessa ja moni asia tuntuu menevan uusiksi. Paras opetus lienee kuitenkin se, ettei minun tarvitse tietaa, mita teen seuraavat 40 vuotta. Turha yrittaakaan kurottaa tasaiseen elamaan ja elaman ennustettavuuteen...
Olen menneisyysihminen. Muistelen ja palaan liiaksi moniin tilanteisiin. En tieda, onko monien harrastama tulevaisuusihmisyys sen parempi asia. Harva harrastaa nykyhetkesta nauttimista. Mina - valilla tunnen pakahtuvani katkeruuteen, ja maailma ymparillani on niin erilainen kuin se, josta tunnen tuskaa.
Olen loytanyt taaltakin ihmisia, jotka saattavat valittaa minusta paljonkin. Ja mina valitan heista. Vali vali. (On niin ihanaa, kun ei pysty kirjoittamaan niita kahta kirjainta;-) On surullista, ettei keskiverto kaupunkilaisopiskelijalla ole juuri tilaisuutta olla tekemisissa pienten lasten kanssa kuin satunnaisesti... Pittee yrittee nauttia paivistansa taalla.
