2006-09-17 - 9:00 p.m.
Viikko Keski-Suomessa. Maalla on mukavaa. Muutaman päivän onnistuin tekemään reippaasti töitä, mutta sitten piipahdin Jyväskylään kavereita tapaamaan ja flunssa iski kunnolla. Viime yönä nukuin ensin 11 tuntia ja sitten vielä useamman tunnin puoliunta myöhään iltapäivään. Arvatkaa, mietityttääkö saanko tänä yönä unta ollenkaan? No, pitää ottaa rennosti kun on kipeä, ei tästä muuten parane.
On tuntunut todellakin kovin hyvältä ratkaisulta tulla tänne edes joksikin aikaa. Pidän tätä ensimmäisenä kertana elämässäni, kun todella uskalsin lähteä yksin aivan tuntemattomien ihmisten keskelle. Järjestöihin on ajautunut kavereiden kautta. Opiskelupaikastakin tunsi etukäteen ihan riittävästi ihmisiä. Kouluun oli aikanaan pakko mennä, ja sieltäkin tunsi jo ihmisiä päiväkotiajoilta. Eikä päiväkotiaikojen alkua hitto soikoon enää muistakaan...
Tosi nopeasti täällä on tutustunut mukavantuntuisiin ihmisiin. En halua ajatellakaan Helsinkiin palaamista ennen kuin olen henkisesti paljon paljon paremmassa kunnossa, mihin voi meikäläisen tahdilla mennä koko elämä... Harmi sikäli, että juuri nyt kämppäkuviotkin siellä näyttäisivät selkenevän. Taisi kuitenkin olla onni onnettomuudessa, ettemme saaneet asuntoa syksyn alussa. En ehkä olisi raatsinut lähteä heti litomaan. Nyt mikään ei voinut enää pidättää minua lähtemästä etsimään omaa elämäntapaani, väärää elämäntapaa, uusia oikeita ja vääriä ihmisiä, uusia paikkoja joita rakastaa ja vihata. Sitä miltä tuntuu olla vain minä kaikkien puheenjohtajatitteleiden ja opiskelijastatusten ja menneisyyden varjojen alla.
Alan pikkuhiljaa päästä käsiksi siihen, miltä tuntuu elää päivä kerrallaan ja oppia nauttimaan edes joka toisesta hetkestä. Kai se on totta, että vuodet tuntuvat kuluvan aina vain nopeammin. Ainakin minulle viimeisen kolmen vuoden aikana henkisessä hyhmässä tuntuu tapahtuneen paljon paljon vähemmän kuin sitä edeltäneinä kolmena vuonna. Hohhelihoijaa, silloin nuorena kun osasi vielä ihastua spontaanisti samanikäisiin poikiin. Minun kehitykseni on kyllä kulkenut kunnolla perse edellä puuhun. Joissakin asioissa olin hyvin lähellä aikuisuutta jo alle kymmenvuotiaana. Kun muut lapsukaiset häärivät peliensä kimpussa, minä istuin usein pöydässä mutustamassa pullaa ja kuuntelemassa kun aikuiset puhuvat maailman asioista, ja ärsyynnyin siitä etten ollut ikäni takia yhtä vakavasti otettava keskustelukumppani. Toisaalta taas, en tiedä vieläkään, miten rakastetaan sillä tavalla arkisesti ettei koko ajan täydy tehdä kipeää ja että tunteesta on jotain iloakin. Olen nähynyt elämässäni niin paljon nuorten pariskuntien riitoja ja kuullut niin paljon näiden keskinäisistä ongelmista että voisin melkein kirjoittaa aiheesta kirjan. Yhtä syvällä kokemuksen rintaäänellä kuin nykyhistorijoitsija kirjoittaa Ranskan vallankumouksesta. Tai evoluutiobiologit elämän synnystä. Elämä hei, miltä sust niinku tuntu, kun sä aloit niinku oleen? Ahistiko? Oliko siistii päästä jakautuun ihan tyhjälle planeetalle?
Minä mistään mittään tiiä. Kuitenkin yksi keski-ikää lähentelevä miekkonen olisi ollut valmis yrittämään vakavaa suhdetta kanssani lastentekoineen kaikkineen. Beibi hei, jos olisin 10 vuotta vanhempi niin sitten varmasti...
