2006-06-27 - 6:34 p.m.
Alkaa vähän traditio katkeilla tässä kirjoittamisessa.
Miksi sitä kirjoittikaan kuusitoistavuotiaana niin paljon ja nyt ei?
Pidän yhä paperipäiväkirjaa, mutta sinnekin jätän kirjoittamatta asioita, jotka olisin muutama vuosi sitten hetimiten purkanut paperille.
Joidenkin asioiden kanssa vain tuntuu, että ne on jo koettu, nähty, eletty, kuultu, aistittu ja puhki puhuttu.
Voi että. Kun istuu täällä tietokoneluokassa, tuntuu melkein kuin olisi kaupungissa eikä nyt olisi kesä. Ulkona sataa; tämä onkin kurssilla ensimmäinen ilta kolmen viikon aikana, jonka viitsin viettää sisätiloissa. Vaan ehkä pitäisi lähteä reippaalle kävelylle jonnekin rantaan uutta sadehattua testailemaan.
Minulla on ollut onnellisin kuukausi moneen vuoteen. Olen elänyt hetkessä ja tyytyväisenä. Kaupungissa ahdistaa, kun haluaisi tavata tiettyjä ihmisiä ja rupeaa sitten ottamaan siitä stressiä. Ei ole hyvä idea juosta kolmeen paikkaan yhtenä päivänä. Ja kallossa jomottaa alituinen pelko siitä että olen epätoivottu ja -odotettu vieras ja seuralainen. Täällä on seuraa, eikä ilonpitoa tarvitse mitenkään suunnitella etukäteen.
Erään kanssa emme pääse toisistamme eroon. Voin nähdä vuosien kuluvan: Emme osaa päättää miten olisimme niin että kaikki menisi mahdollisimman hyvin. Sadat erilaiset päätökset siitä, miten suhtautua ja olla. Hetkessä kaikki taas muuttuu päinvastaiseksi tai vinoutuu, lähtee sivupolulle. En ole kovin onnellinen enkä koko ajan kovin onnetonkaan. En varsinaisesti halua niin käyvän, mutta en ole haluamattakaan. Tämmöistä se vain on. Vuosia ja vuosia. Vihdoin kaikkeen ehkä todella tottuu, ja siinä saattaa olla lopun alku.
