2006-02-21 - 12:16 p.m.
Hulluja päiviä. Että voi sunnuntai-iltapäivän pinnistellä ei kovin tiukkarenkaisella polkupyörällä loskassa hirveän tavarakuorman kanssa puolitoista tuntia ja illan istua toimistolla väänätämässä jotain "työ"juttua puoli yhteentoista saakka. Ja maanantai-illan kuluttaa parin ison huonekalun ja kymmenkunnan pahvilaatikon muuttamiseen alle parinkymmenen km:n matkan, niin että pääsee kotiutumaan klo 23.30 jälkeen. Bonuksena tietysti luennot 8.30 maanantai- ja tiistaiaamuna. Kumma kyllä en valita. Fyysisessä ponnistelussa ja siinä, että oikeasti hoitaa asioita iltaan saakka (vuorokaudenaika, jonka yleensä pyhittää lorvimiseen) on vastustamatonta elämisen makua. Ystävällisten ihmisten avuliaisuus kruunaa kaiken.
Viime päivinä olen saanut paljon arvokasta apua niin tutuilta kuin tuntemattomilta. Avunpyytämis- ja saamistilanteet itsessään ovat olleet epätavallisia, ehkä hieman koomisia, mutta ehdottoman hauskoja ainakin jälkikäteen.
Lauantaina söin yksin New Bamboo Centerissä, ja vastapäätäni sattui mies, joka rupesi hanakasti juttelemaan ruuasta, lueskelemastani Evoluutio-kirjasta ja yleensäkin biologiasta, ja ennen kaikkea antamaan minulle hyviä muuttovinkkejä. Hän oli oikein mukava tyyppi, ammatiltaan kuulemma sattumoisin logistikko. ("Sieltä ja sieltä voi vuokrata laatikoita niin ja niin halvalla..")Harvoin tuntemattomien kanssa käy niin kiinnostavia keskusteluja.
Sunnuntaina, kun ajelin täyteen lastattua pyörääni Konalaan, kommuunista tuli hätäviesti, että tarvitsisivat kuulemma vessapaperia. Minä sitten Siwan eteen ehdittyäni nakitin ensimmäiset kauppaan menevät asiakkaat (pari teinityttöä) tuomaan minulle paperia, kun en viitsinyt jättää pyörääni (jonka lukko oli murrettu rikki talven aikana sen nököttäessä kellarissa) ja tavaroitani vahtimatta ulos. Olisin maksanut vähän ylimääräistä, mutta minulle paperin tuonut tyttö sanoi, että alihintainen tasaraha on ihan hyvä. Olin varmaan niin outo ilmestys, että tuollaisesta auttamiskokemuksesta kannatti maksaa;-)
Suurin kiitos ehdottomasti eilisestä, maanantaista. Suvilta meni melkein koko päivä ensin odottaessa minua (kun myöhästelin junasta ym.) ja sitten auttaessa tavaroiden kuskaamisessa. Totesimme Kalliosta Konalaan mennessä, että bensa on vähissä. Kommuunissa sattui olemaan muutama litra ylimääräistä bensaa, muttemme pystyneet tankkaamaan sitä ilman suppiloa. Ajoimme läheiselle huoltoasemalle, missä ei ollut suppiloa lainattavaksi. Kysyimme sellaista lainaan toisilta asiakkailta, stereotyyppisen amislaisilta vaikuttavilta pojilta. (Ehkä tää on mun ennakkoluuloa; jos mies omistaa auton, ja sattuu olemaan huoltsikalla öljyjä vaihtamassa kun osun paikalle, se on heti "amismainen";-) Eipä niilläkään ollut, mutta yksi pojista askarteli sellaisen heti kolapullostaan veistämällä pohjan irti. Sitten ruuvimeisseli tökkäämään bensalukko auki, ja tankkaus onnistui miltei täydellisesti, vaikka menikin mun ja Suvin osalta hieman käsille (se bensa siis...). Pestiin käet huoltsikan vessassa ja matka jatkui. Mun upea kirjahylly ei tietenkään mahtunut äidin autoon. (Brgl..äidin laskelmat..*mutinaa*) Rauhoitettiin itseämme syömällä varaamiani irtokarkkeja. Onneksi Suvin isä pystyi jeesaamaan isommalla autollaan (kaikki kunnia Suomen mäkimiehille, jotka olivat ryssineet mahdollisuudet olympia-kultaan, eikä Suvin isän tarvinnut istua TV:n ääressä katsomassa voitonjuhlia=). Kaiken kukkuraksi sain heidän perheeltään lainaksi pakkelia ja poran tarvikkeineen, ja pystyn ripustamaan eteisnaulakon paikoilleen ennen kuin häivyn talosta (sehän on mun homma; romahti läksiäisbileissäni takkien painosta). Kun iltamyöhällä kävelin A. Kiven ja Vaasankatua kotiin päin pora muovipussissa, melkein (mutta ei nyt ihan oikeasti) harmitti ettei tullut ketään ällöttävää äijää kyselemään mitä maksaa, niin että olisin voinut läjäyttää sitä poralla johonkin ikävään paikkaan... Jokanaisen puolustusväline, aina mukana.
Jos poraushommaan menee odotettua pidempään ja naapurit alkavat valittaa iltapäivärauhan häirinnästä ja uhata häädöllä, voin näyttää niille pitkää nenää ja sanoa ettei vois vähempää kiinnostaa. Minä kun olen muutenkin lähdössä talosta (luultavasti ikiajoiksi) viikon sisällä.
Tuntuu haikealta muuttaa asunnosta, jonne ei enää myöhemmin pääse käymään (eri asia kuin kotoamuutto). Nostalgialle on oikeasti sijaa. En muista, onko kukaan tallentanut kameralla upeaa savupiippunäköalaani Sörnäisten teollisuusalueen suuntaan. Puolessa vuodessa opin tuntemaan kulmat. Eipä siitä ainakaan haittaa ole pyörähtäessä kavereiden kanssa Kallion baarikierrokselle. Joistakin baareista ja kuppiloista tuli myös ainakin melkein kantapaikkojani, ja niissä vietetyistä hetkistä on hyviä muistoja. Myös satunnaiset iltakävelyni Torkkelinmäen ympäristössä jäänevät mieleen. Kuinka tietyillä alueilla Kalliossa ei oikeasti törmää iltaisin muihin kuin fifinpissittäjiin...
Parhaita puolia omakotilähiöön muutossa on ympäröivä luonto ja se, että muutan juuri kesää kohti. Pihasta on enemmän iloa kesällä.=)
