2006-02-09 - 1:02 a.m.
Aika kuluu nopeammin, kun vanhenee. Ehkä se johtuukin vain siitä, että kärsivällisyys kasvaa. Vielä - sanotaanko - kaksi vuotta sitten elämä oli kaikkimullehetinyt. Sitä eli viikonlopusta viikonloppuun, lomasta lomaan, hauskan seuranpitoillan jälkeen odotti malttamattomana seuraavaa, ja loppuelämän kohtalonkysymykset tietenkin olivat ajankohtaisia juuri nyt eikä ensi viikolla, ensi vuosikymmenestä puhumattakaan.
Nyt saatan suunnitella vakavissani jo ensi syksyä, vaikkei asioita pidäkään lyödä lukkoon liian aikaisin. Tunnen ikään kuin päässeeni alkuun mystisessä loppuelämän virrassa, jossa mikään ei ole ennalta määrättyä. Tavallaan pidän nykyisestä asuinpaikastani kovasti, muttei sieltä lähteminenkään tunnu ylitsepääsemättömältä. Tietysti tulen nostalgisoimaan näitä aikoja, mutta on hyvä jatkaa eteenpäin. Kokeilla erilaisia asumismuotoja. Haaveilen vielä palaavani Kallioon, kun joskus löydän hyvän paikan tai tulotasoni on korkeampi. Saatan olla palaamattakin, mutta mitä siitä. On ihan mukavaa, kun ei tiedä mitä tapahtuu, enkä ihan aidosti osaa aavistaa missä olen viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.
On tavallaan helpottavaa, kun ei ole liian selvää näkemystä siitä, mitä elämältään haluaa. Jos haluaisin oikein kovasti erityisesti yhtä asiaa, esimerkiksi tulla huippututkijaksi tai suuryrityksen johtajaksi tai saada seitsemän lasta ja punaisen puutalon Mannerheimintien varrelta tai tulla muistetuksi paavin salarakkaana tai kirjoittaa kirjan jota painetaan enemmän kuin Raamattua ja Koraania yhteensä, minulla olisi hirvittävä riski epäonnistua ainoassa pyrkimyksessäni.
Iloitsen kuitenkin siitä, että tiedän suunnilleen mitä haluan elämältä juuri nyt ja lähitulevaisuudessa. Tiedän, missä asioissa haluan kehittyä. Eikä enää ole katastrofi, jos missaa jonkun ehdottoman hauskan jutun. Olen jo oppinut, että hauskat tapahtumat ovat uusiutuva luonnonvara. Usein yllättäen uusiutuva=)
Kevät vaikuttaa kivalta, vaikken tiedä siitä vielä paljon.
