2005-07-10 - 9:02 p.m.
Hikistä, kuten heinäkuussa kuuluukin olla. Kuuntelen samaa levyä kuin vuosi sitten matkalta palattuani. Ostin sen silloin, miltei ensimmäisenä tekonani jälleen kotimaan kamaralla. Kyynisimmistä kappaleista tuli suosikkejani.
Se oli silloin. Koska pahempaan päin ei ollut enää menemistä, elämästäni onkin vuodessa tullut aika paljon parempaa.
Tottumus ja uudet kokemukset ovat muovanneet minua hitaasti. Ristiriita luo soman synteesin. Minä olen rakastunut yhävielä, mutta harrastan nykyään reaalipolitiikkaa valinnoissani. Se tarkoittaa sitä, että osaan vilkuilla muuallekin. Minulla ei myöskään ole jäytävää kaikenkattaava pahaa oloa. Pitäisi melkein useammin antautua alttiiksi syyllisyydentunteelle, jotta saisi sille paremman vastustuskyvyn.
Niin. Syksyllä minusta tulee miehiinmenevä minihameenulkoiluttaja. Eräiden ystävieni mukaan tämä kohtalo ei ole vältettävissä. Amen. Alan myös lipittää sidukkaa ja ehkäpä vielä hankin matalalantiofarkut, jotka korostavat ihanasti pyllynraosta vilkkuvia pinkkejä string-alushousujani. Biologian opiskelusta tulee rankkaa... Mutta mitäpä sitä ei opiskelijaelämän onnistumisen eteen tekisi.
Ja paskat. Olen yhä oma itseni kaverien vaatekomeroista reväistyine kuteineni, kohtuullisine juomatapoineni ja kyynisine kommentteineni. On mielenkiintoista nähdä, millainen olen uudessa opiskeluympäristössä. Toivottavasti en yritä päteä liikaa. Koulukokemusten perusteella minusta tulee se ainoa tyyppi, joka uskaltaa ja viitsii kysyä luennon päätteeksi yhtään mitään. Se, joka alkaa viljellä kuivahkoa huumoria välittömästi tutustuttuaan uusiin ihmisiin. Uskon, että sieltä ujojen poninhäntätyttöjen seasta löytyy muutama ihminen minun makuuni.
Rehellisyyden nimissä olen suonut taas opiskelulle vain ohuen aatoksen kaakana jossain. Muu stressaa enemmän. Kyllä minä vielä opin relaamaan, saatana. Jos en muuten niin hammasta purren.
Huomenna menen valmistelemaan leiriä, joka alkaa ylihuomenna. Tämä kesä on mennyt keveämmin kuin yksikään tätä ennen. Oi hellanlettas, eihän siitä ole montakaan vuotta, kun jok'ikisellä leirillä missä olin, ihastuin ainakin pikkuisen johonkuhun. Silloin sitä jännitettiin niin hitosti, että millaista on tänä vuonna, ja iltaisin jaettiin sielun syöverit (mieluiten kasassa maaten) kavereiden ja uusien tuttavuuksien kanssa ja oltiin muutama päivä niin onnellisia, ettei missään ikinä muuten. Jännitys siitä, saapuuko edellisvuotinen leiri-ihastus paikalle on vaihtunut vähitellen huoleen siitä, olenko hoitanut oman osuuteni valmisteluista tarpeeksi hyvin. Hyvä niin.
