2005-05-26 - 11:49 p.m.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen... Tuntuu ihmeellisen helpolta.
Maailmanparantamisesta sitä on elätellyt kaiken maailman haaveita. Niin kuin nyt tämä, eräs tapaus yhdistystoiminta. Tehdään kampanjoita laahaavasti ja vähän kuin puoliksi velvollisuudesta, keksitään ohjelmaa tulevalle kaudelle osittain ikään kuin täytteeksi, haikaillaan uusien, nuorien ja innokkaiden aktivistien perään. Innokkaiden nuorten, joita ei koskaan tule mukaan toimintaan kerralla enempää kuin muutama, ja pian hekin ovat jo "vanhoja" ja mukana haikailemassa uutta verta... Ei, tämä ei ole Perä-Hikiän marttakerhon viimeinen kuolonkorahdus. Reippaat luonnonsuojelijat tässä pelastavat maailman...
Saattaa kuulostaa synkältä. Saattaa kuulostaa siltä, että olen läpeensä kyllästynyt koko touhuun ja haaskannut siihen mielestäni aivan liikaa aikaa. Asia ei missään tapauksessa ole niin. Olen toiveikas. Asiat on hyväksyttävä sellaisina kuin ne ovat (vaikka sitten yrittäisikin tehdä niille jotain). Suurin ongelmamme on ollut kaipuu mahdottomaan ja liian huono itsetunto. Asioita pitäisi tehdä siltä pohjalta, mikä senhetkisiä aktiiveja eniten kiinnostaa, eikä lähteä arvailemaan potentiaalisten aktivoituvien jäsenten mieltymyksiä. Totta kai uudet ideat ovat hyvästä ja jäsenkysely paikallaan. Emme vain voi lähteä siitä olettamuksesta, että eräänä päivänä tapahtuu ihme, ja ovista ja ikkunoista alkaa pursua innokkaita teinejä, jotka silmät hehkuen kilpaa ryntäävät kertomaan meille mitä kaikkea he haluavatkaan tehdä yhdistyksemme puitteissa pelastaakseen maailman.
Vaikka varsinaiset ympäristökampanjat ovat olleet aika minimaalisia - melkeinpä säälittäviä - viimeisen vuoden aikana, voisi sitä huonomminkin mennä. Tänä kesänä järjestämme sentään seitsemän lastenleiriä, kaksi nuortenleiriä ja kaksi talkooleiriä. Back to nature, konkreettisesti. Tapahtuu paljon sellaista, mistä me hallituksen jäsenet emme tiedä tai mitä emme tajua pitää merkittävänä. Koska olemme yhdistys, jolla on jopa työntekijöitä, aktiivit lipsuvat hiukan helpommin vastuusta kuin monissa täysin vapaaehtoisissa jutuissa. Työntekijät kenties myös aiheuttavat harhan siitä, että kaikki on mahdollista toteuttaa. Ihmiset unohtavat kysyä itseltään, mitä JUURI MINÄ haluan tehdä, minkä puolesta haluan käyttää aikaani. Ja sitten aikaa tulee käytettyä tehottomaan vatvomiseen...
Vaikka en näiden viiden vuoden aikana, jotka olen viherpiiperrellyt yhdessä tovereideni kanssa, ole ehkä saanut mitään maailmaa mullistavaa aikaan, olen kuitenkin esimerkki siitä, miten paljon hyvää juuri tämä yhdistys voi saada aikaan yksittäisen ihmisen elämässä.
Tulin ja tutustuin moniin itseäni vanhempiin ihmisiin, jotka suhtautuivat minuun uskomattoman tasavertaisesti. Itsetuntoni parani vähä vähältä. Opin jatkuvasti uutta eri ympäristöongelmista ja mahdollisista ratkaisuista niihin. Opin argumentointia ja uskalsin yhä paremmin lausua julki perustellut mielipiteeni esimerkiksi koulussa. Sain myös lisää etäisyyttä siihen samanikäisten yksioikoiseen maailmaan, joka vyöryi päälleni etenkin juuri koulussa. Tutustuin vähitellen myös muissa yhdistyksissä, toimintaryhmissä ja järjestöissä toimiviin ihmisiin ja aloin nähdä yhä enemmän hyviä ja toimivia keinoja vaikuttaa oikeasti maailman menoon. Siinä sivussa... niin, no, tutustuin moniin nykyisistä parhaista ystävistäni ja loin muutenkin paljon moninaisia tuttavuus- ja kaverisuhteita. Tietysti ne vaikeimmatkin tunteet kumpuavat samalta suunnalta, mutta ongelmia olisi varmasti tullut, vaikka elämäni olisi ollut tyystin toisaalla. Kaiken kaikkiaan ei siis mikään onneton sattuma minulle.
En sano, että mustasukkaisuus ja epäluulo olisivat minusta ikuisesti poispyyhityt. Viimeisestä voimakkaasta pahan olon kaudesta on vain kuukauden verran, eikä tässä ajassa vielä unohda tiettyjen tunteiden katkeruutta. Asennemuutos on kuitenkin selvä. Näen omat ja muiden mahdollisuudet, uskon että voin olla onnellinen vielä ensi syksynä ja talvena (vaikka en aina saakaan mitä haluan) ja luulen, että minulla on voimia olla vaihteeksi se, joka lohduttaa.
Tämä on ihmeellistä, kaikkien näiden vuosien jälkeen...
