2005-05-23 - 11:54 p.m.
Huoleton on täsmälleen oikea sana kuvaamaan viime päivieni olotilaa. Rakastan tätä alkukesän huumaa, jolloin tuntuu, että edessä on vain kaikkea kivaa ja että olen suunnattoman onnekas, koska juuri minulle aukeavat niin hienot mahdollisuudet...
En tiedä, onko tämä huuma otollisin tila opiskella biologian pääsykokeita varten, mutta huonoin se ei ainakaan ole.
Niin eilen kuin tänäänkään en ole pannut sukkia jalkaani, vaan köpötellyt ulkona paljain jaloin tai sandaaleissa. Tänään olen pyöräillyt vähän kodin lähistöllä asioita hoidellessani. On niin lämmintä, että päivät pitkät voi hengailla tuttavalta ilmaiseksi saadussa puolipitkähihaisessa kesäpaidassa, jossa on pornahtava kaula-aukko. On lämmintä ja vihreää ja aurinkoista eikä yhtään palella, mutta ei ole liian kuumakaan. Pääsykoekirjojen lisäksi tulee luettua tietokirjaa muinaisten kulttuurien romahtamisesta ja haaveilumielessä asuntoilmoituksia Hesarin sunnuntaisivuilta. ("Joo, miten olisi, 5 huonetta, keittiö ja sauna Katajanokalla. Näköala kolmeen suuntaan, vanhaa jugend-tyyliä erkkeri-ikkunoilla. Eikä hinta ole edes miljoonaa euroa...")
Olen ansainnut paljon huolettomia kesäpäiviä ja pidemmällä tähtäimellä elämän, jossa voin keskittyä minua kiinnostaviin asioihin ja viettää arkipäiväni mukavien ihmisten kanssa. Sanokaa mitä sanotte. Olen huolehtinut niin paljon. Huolehdin varmasti jatkossakin, vaikken toivottavasti enää liikaa, niin että tuntuu vain turhaan pahalta.
Jos tämä olisi romaani, sen pitäisi kai päättyä nyt, kun kaikki on melko hyvin. Mutta se jatkuu, kuten elämä tai jatko-osallinen romaani. Kuukauden kuluttua tunnen hitusen paremmin Keski-Eurooppaa. Kahden kuukauden kuluttua kenties ymmärrän purjehtimisestakin jotain. Toivottavasti en kolmen kuukauden päästä ole aivan kyllääntynyt ruoanlaittoon, ja olen onnellisesti jossakin Pohjois-Ruotsissa metsän keskellä. Neljän kuukauden päästä minulla on paljon uusia opiskelukavereita, toivottavasti hyviä tyyppejä... Silloin minulla on ehkä myös jo uusi kotiosoite. Ehkä en pelkääkään opiskelijasoluja ja yksin asumista. Niinkin voi olla hyvä. Kuitenkin kaikki saattaa olla vielä paremmin ja kainalossa oma kämppis.;)
Masennus on ollut sellaista, ettei olisi oikein tahtonut muidenkaan olevan onnellisia. Ei ainakaan liian monen. Syvää jumia peloissa ja turhissa unelmissa. Minulla ei ollut sellaista kuin halusin, joten päätin haluta jotakin mitä minulla ei ollut ja mitä en pystyisi saamaankaan. Lukiovuosieni aikana kuitenkin solmin ja vaalin korvaamattoman arvokkaita ihmissuhteita ja kehitin taitojani ja uskallustani huomattavasti. Arvelen, että noin kolme vuotta sitten olin ainakin melkein yhtä onnellinen kuin nyt. Sen jälkeen pidemmät tyytyväisyyden kaudet ovat olleet harvassa. Nytkin tämä itsevarmuus ja hyväksyminen on jotain niin uutta, että voisin pitää itseäni vain väliaikaisesti hairahtuneena. Minusta kuitenkin tuntuu, että alan yhä paremmin taitaa päätöksenteon, tunnistaa sen mitä todella haluan ja uskaltaa myös toimia niin kuin haluan.
Nauttikaamme alkukesän suloisista päivistä!
