2005-05-14 - 12:01 a.m.
Tänä iltana rämpiessäni lähimetsään vatsa kipeänä särkylääkkeen vaikutusta odotellen tajusin tuntevani itseni vapaaksi kaikista velvollisuuksistani huolimatta.
On kesä - ihan pian. Lehdet kasvavat silmissä - joka päivä ne ovat edellispäivää näkyvästi isompia.
Vanhan kuvaamataidonopettajani taidenäyttelyn avajaiset ja samalla syntymäpäivät olivat ihana tilaisuus. Olin siellä vanhan ystäväni kanssa, mutta tapasin samalla paljon muita tuttuja; liudan entisiä opettajia ja näiden oppilaita, yhden vanhan luokkatoverin, ystäväni sukulaisia ja yhden omankin. Kuulin, että saan saksasta varmaan E:n. Biologianopettaja lupasi auttaa, jos minulle tulee jotain kysyttävää pääsykokeita varten. Joidenkin kanssa vaihdettiin kuulumisia pitkästä aikaa. Hyvän seuran lisäksi taulut olivat kauniita (useat lasyyrimaalauksia) ja tarjolla oli kuohuviiniä.
Minä pidän väreistä ja lasyyritekniikasta. Ainoa itse tekemäni taulu, jota olen jaksanut katsoa seinällä vuosikausia, on tehty sillä tekniikalla, juuri sen opettajan opastuksella. Siihen työhön olen lukioaikaisista tuherruksistani kaikkein tyytyväisin. Minä piirsin ympyröitä vapaalla kädellä, läpikuultavia, eri kokoisia ja värisiä. Monet ovat taulua katsellessaan ihmetelleet, enkö tosiaan käyttänyt maalatessani harppia. Sen taulun otan mukaani ja ehkä kehystänkin.
Lähtiessä halasin päivänsankaria, ja hän kertoi kuulleensa juoruja hyvin menneistä kirjoituksistani. Miten mainioita opettajia minulla onkaan ollut. Jostain syystä mieleeni palasivat ne yksittäiset hetket, jolloin minulla oli koulussa ollut todella paha olo, niin paha, että joku opettaja oli huomannut sen ja halunnut auttaa. Kuviksentunneilla minua masensi usein. Opettaja oli mitä mukavin, mutta taiteen tekeminen siinä muodossa kuin kullakin tunnilla oli tarkoitus ei yleensä innostanut minua. Viime syksynä ja talvena oli pelkkiä reaaliaineita, ja minulla aivan muita huolia. Silloinkin minua lohdutettiin ja haluttiin auttaa ja minusta oli tavallaan hassua olla niin heikko, minä joka yleensä viihdyin tunneilla ja viljelin kuivakkaa huumoria aina sopivissa tilanteissa. Monilla nuorilla opettajilla oli hyvä huumorintaju ja kyky ymmärtää oppilaiden kotkotuksia, mutta minua kukaan heistä ei varmaan koskaan oppinut tuntemaan niin hyvin kuin ne muutamat vähän vanhemmat innokkaasti opettaja-oppilas-suhdetta rakentavat avoimen maailmanparantasielut.
Toissatalvena en tahtonut lähteä eräänä perjantaina kovin aikaisin kotiin, vaikka pääsimme päätöstöiden esittelyn jälkeen keskellä päivää. Minua ahdisti, sillä luulin ettei minulla olisi koko viikonloppuna mitään tekemistä, ja eräät asiat pörräisisvät mielessäni koko sen ajan. Niin minulla sitten oli kuvaamataidon yksityistunti. Opettaja oli luvannut pitää tunnin, jos yksikin tulisi. Istuimme muutaman tunnin - lopulta kauemmin kuin oli tarkoitus - alhaalla keramiikkaluokassa muotoilemassa savipäitä. Juttelin opettajan kanssa koko sen ajan kaikesta mahdollisesta. Pari tuntia myöhemmin kävi onneksi ilmi, ettei viikonlopustani tulisi lainkaan tylsä...
Niin, nyt on vapaus. Piirrän, jos huvittaa, maalaan, jos huvittaa, kukaan ei oleta enää koskaan minun kuvittavan yhtäkään vihkoa.
Ylioppilasjuhlista saattaa tulla mukavatkin. Oi kesä, sen tuloa on vaikea käsittää. Se ihanuus, tapahtumien paljous ja seikkailun tuntu. En tiedä mitä on tulossa, mutta kesästä saattaa hyvinkin tulla ikimuistoinen jopa myönteisessä mielessä.
