2005-05-02 - 8:28 p.m.
Minulla meni eilen myöhempään kuin vappuaattona. Miksihän on niin, että juhlissa väsyy aikaisemmin kuin ennen, mutta kun on kyse yksin kotona nyhjöttäen lukemisesta tai kirjoittamisesta, aamuyön tunnit kuluvat siivillä eikä väsymyksestä ole tietoa?
Elin uudelleen syksyn 2000 ja hiukan seuraavaa kevättalveakin. On tavallaan lohdullista huomata, miten ihmissuhdeongelmat ainakin vaihtavat kohteita ja näkökulmia, vaikka eivät loppuisi kokonaan. Ensin mitättömiltä tuntuvat sattumat määräävät elämää vuosiksi eteenpäin. Silloin lokakuussa viisi vuotta sitten osuin ystävieni kanssa sattumalta yhdistyksen syyskokoukseen. Minusta tuli hallituksen jäsen. Nyt olen puheenjohtaja. Nimim. Kerrasta voi jäädä koukkuun, älkää te lapsukaiset ottako turhia riskejä.
Entäs ne yhden sanan tai lauseen ensikommentit ihmisistä, jotka on myöhemmin oppinut tuntemaan paremmin... Kuka oli söpö, kuka hiljainen, kuka vilkas, kuka fiksu, kuka outo? Kuka on muuttunut, kuka ei? Ja kenestä minulla on nyt aivan erilainen käsitys?
Pian voin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa lukiovuosistani. Teini-ikä on hirvittävän repivää ja epävarmaa aikaa. Puoliksi pelkoa, puoliksi seikkailunjanoa. Hillittömyys on hetkittäin ihana tunne. Useimmiten se on kaameaa. Teininä (olen vieläkin, mutta koska en ole enää kauan, ja tunnen muutenkin eläväni muutosaikaa, uskallan kirjoittaa imperferktissä) sitä muistutteli itselleen jatkuvasti, mihin kaavoihin ei saa kangistua ja missä periaatteissa on pysyttävä.
Nyt alan ymmärtää arkipäivän hailakkuuden ja valjuuden helppouden, rauhan ja järjestyksen ihanuuden. Olen tullut yhdeksi niistä, jotka jo juhliin mennessään pohtivat, monenko aikaan on lähdettävä kotiin (jos ei satu saamaan optiota tarpeeksi mukavaan nukkumapaikkaan) niin ettei matkassa mene väsyttävän kauan. Kykyni olla jakamatta ihmisiä hyviksiin ja pahiksiin on myös kehittynyt aika tavalla. Vieläkään en kyllä suostu jauhamaan juhlapäivällisillä yhdentekvää hymistelyskeidaa. Parhaat keskustelunaiheet eivät nimittäin koskaan ole ihan etiketin mukaisia.
Onnellisuus-onnettomuus-dualismi lievenee. Enhän minä vielä ihan pysty, mutta melkein, melkein... Joku päivä olen onnellinen, vaikkei minulla ole sitä ja tätä ja tuota. Minulla on jotain muuta, ja sitä on sentään aika paljon. Yksittäiselle ihmiselle harva asia on ystävyyttä arvokkaampi.
Hätkähdyttävää todeta toteuttavansa lapsuudenhaaveitaan. Joitain nopeammin, toisia hitaammin. En tiedä, uskoinko välissä olevina vuosina, että vielä tekisin näitä asioita. Sillä tuntuu, että ihmisten elämästä tulee usien aika erilaista kuin he lapsena haaveilivat.
P.S. Minut kutsuttiinkin vappuna aika moneen paikkaan. Se oli yllättävää ja oikein mukavaa. Olinkin aika monessa paikassa. =)
