2005-04-19 - 12:37 a.m.
Tämä kevät on ollut ja lienee jatkossakin hidasta kasvua realismiin. Vaadin tulevaisuudeltani yhä vähemmän erikoisuuksia. Odotan ja toivon tasaisehkoa arkea. Ennen kaiken piti olla tässä ja nyt tai ainakin ihan pian ja aika todennäköisesti. Nyt murehdin paljon vähemmän sitä, mitä teen kuukauden tai kahden päästä, saati vuoden kuluttua. En pelkää kesäloman hiljaisia viikkoja ja ikävystymistä. Nykyisyys on harvoin ihmeellistä. Miksi vaatisin tulevaisuuden olevan sitä jatkuvasti?
Reilu vuosi sitten otin katkerana vastaan tiedot äitini masennuskausista eri elämänvaiheissa. Oli epätoivoista ajatella omaa tulevaisuuttaan masentelijana. Nyt olen päässyt vaiheeseen, jossa alan hyväksyä joitakin piirteitäni. Osaan välillä tuntea ylpeyttä vailla ylimielisyyttä joistakin ominaisuuksistani. Tiedän, että koulusta pois pääseminen on jo nyt alkanut tehdä hyvää minulle. Olen älykäs, ja koulussa tuli väkisinkin tunnettua vienoa, halpamaista ylimielisyyttä niitä kohtaan, joiden piti puurtaa pärjätäkseen edes jotenkuten. Se oli lohtuni siellä, missä pärjäsin sosiaalisesti melko huonosti. Nyt: On ihanaa olla ihmisten kanssa, jotka tuntuvat pikemminkin tosissaan olevan kiinnostuneita jostakin kuin haluavat lapsellisesti päteä jonkin aivan turhan taidon osaamisella. (Niinhän koulussa aina tehtiin. Olipa taito sitten tupakansavujen vetäminen henkeen, piin desimaalien osaaminen ulkoa tai saksan epäsäännööllisten verbien muistaminen.)
Olen taipuvainen surullisuuteen ja masennukseen. Se on ominaisuuteni siinä missä älykkyys, kiinnostus monenlaisiin asioihin ja kyky tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Joidenkin asiaa kokemattomien mielestä masennus on pelkkä elintasosairaus, jonka jotkut kehittävät itselleen kun elämä on liian helppoa. Eivät tiedä mistä puhuvat. Elämäni tuskin olisi yhtään helpompaa, vaikka elettäisiinkin samanlaisia aikoja kuin isoäitini nuoruudessa. Ajoittaista nälkää, rankkaa fyysistä työntekoa, minulla pian tutkintona YO-todistuksen sijasta emäntäkoulun päättöpaperi. Masennus siihen päälle, mitä todennäköisimmin. Hiljaisena, taustalla. En tiedä, voisiko siitä puhua kenellekään, koska pitäisi olla niin pirun tyytyväinen joka asiasta mikä on hyvin. Muistaa olla kiitollinen ruuasta ja lämmöstä. Kun on ruokaa ja lämpöä, masentuminen on väärin. Syntistä.
Ystäväpiirini tuntien ihmettelen, onko olemassa sellaista olentoa kuin onnellinen nuori nainen. Aina kun oppii tuntemaan jonkun oikein kunnolla, hänen elämästään paljastuu hyvin vaikeita asioita. Tunteita, olosuhteita. Ehkä onnellisia ihmisiä ei voikaan "oppia tuntemaan kunnolla", koska siloinen ulkokuori on liian lähellä tyyntä totuutta.
Tajusin juuri tänään olevani eräässä yhtä ikävässä tilanteessa kuin viisi vuotta sitten. Nyt vain näyttelen tragediassa eri osaa. Minä haluan helvettiin koko näytelmästä.
