2005-04-08 - 11:01 p.m.
En muista milloin päivä olisi kulunut yhtä nopeasti kuin tänään. Olin Aamusta pitkälle iltapäivään Nuuksiossa kartoittamassa liito-oravia. Kun tulin kotiin, olin yllättäen niin väsynyt, että piti mennä pienille päivätorkuille. Sitten laitoin pikaisesti ruokaa (anteeksi äiti, viimeisen käyttöpäivän einekset eivät kelvanneet tänään), soitin luokkatoverille ja katselin netistä tietoa inerrail-korttien ja laivalippujen hinnoista ja lueskelin ihmisten matkakokemuksista. Luin sähköpostit. Tässäkö se oli?
Seura metsässä oli mukavaa, mutta huomattavan osan aikaa olimme hiljaa papanoita etsiessämme, ja pystyin liian hyvin ajattelemaan omia asioitani. Viime viikko on ollut hyvin eläväistä, spontaania, muuttuvaista aikaa. Aikaansaannoksistani huolimatta voin vain todeta olevani epävarma, lapsellinen, ripustautuja, pelkuri, pysyvästi surumielinen. Ei sen tarvitse jäädä pysyväksi olotilaksi, mutta asiantilan muuttaminen on hidasta. Minussa on yhä enemmän sitä, mitä jotkut kenties sanovat terveeksi kyynisyydeksi. (En minä jaksa tehdä kaikkia asioita. Ei ole minun velvollisuuteni sitä ja tätä. Minä teen mieluummin sitä, mikä on kivaa.) Idealismini on nyt melko nurkkaan ahdistettua.
Myös "elämäni ihmiset" ovat olleet huomaamattaan armottomassa tarkastelussa. Monet näen häpeilemättä hvyin eri lailla kuin vuosi tai puoli sitten. "Hyvässä" ja "pahassa". En tiedä, olisinko koskaan uskonut päätyväni tällaiseksi. Ajattelevani näin. Kestää hyvin kauan ymmärtää, mitä merkitsee aikuisen yksinäisyys (minulla on siitä jonkinlainen hämärä aavistus) ja oppia sietämään sitä.
En tiedä, miten kuvaisin ajoittain toistuvaa tunne-elämän kipuani. Raastava? Turruttava? Katkera? Kuin joku hioskelisi sielua karkealla raspilla. (Vaikkei minulla olekaan sielua. Muistakaa setä Aristotelesta: ei naisilla ole.) Joskus suru voi olla kaunis tunne, mutta mitä kauemmin se kestää, sitä raaempaa siitä tulee.
Kun voisikin olla koomassa viisi tai kymmenen vuotta ja palkata joku elämään elämäänsä siksi aikaa. Herätä sitten ja huomata vakiintuneensa turvalliseen, vaivattomaan ja ei-mitenkään-erikoiseen elämään. Tätä pohdiskelin päivunilla. Eppaa. Prinsessa Ruusunenkin sai pelkällä kohtuullisen pitkällä koisaamisella komean prinssin ja puoli valtakuntaa.
En tietenkään pakene ongelmiani (koska siihen ei ole pidemmän päälle mitään mahdollisuutta). On kuitenkin kummallista ajatella, että ehkä kykenen olemaan tyytyväinen vasta kurttuisena mummelina, jolla ei ole elämältä muuta odotettavaa kuin päivän saippuaooppera, seuraava ateria ja kuolema.
