2005-03-31 - 11:34 a.m.
Eilen minulle koitti vapaus, jonkalaista en ole koskaan ennen kokenut. Sen käsittäminen kestänee vielä pitkään. Nyt on selvitty läpi päiväkodit ja eskarit, peruskoulut ja lukiot ylioppilaskirjoituksineen. Minusta tulee ylioppilas. Sen voin sanoa melkein varmasti (ellen ole lievässä lukihäiriössäni ja huolimattomuudessani tehnyt merkkivirheitä joka ikisessä eilisessä matematiikan tehtävässä aivan alkuvaiheessa).
Luulen matikankokeen menneen oikeastaan paremmin kuin mitä olin odottanut. Ehdin vastata jokaiseen 10 tehtävään ja mielestäni jopa osasin ne. Kuten olin arvellut, seitsemän (veikkasin 7-8) tehtävää meni aika helposti kolmessa tunnissa, tiesin mitä tehdä. Kolmeen viimeiseen käytin loput kolme tuntia. Yllätys oli se, että selvisin niistäkin, eikä aivoihin tai paperille muodostanut voittamattomia umpikujia. Lisäksi olisi ollut vielä 1-2 tehtävää, jotka olisin varmaan osannut, mutta niiden tekemiseen olisi kenties kulunut vielä enemmän aikaa. Erityisen iloinen olen kahdesta viimeisestä ratkaisemastani tehtävästä. Toisessa piti määrittää kolmion kulmat tiettyjen sivunpituussuhteiden perusteella. Sitä tehtävää pähkäilin yli puoli tuntia aivan hakoteillä ja olin koko ajan varma, että minun on vain keksittävä jokin yksinkertainen juju ratkaistakseni tehtävän. Olin jo hyväksymässä, että jätän tehtävän tekemättä, kun keksin kyseisen jujun. Ette tietenkään usko, mutta tuollaisesta voi tulla upea olo. Viimeinen ratkaisemani tehtävä oli neljännen asteen polynomin kertoimien määrittäminen viiden siitä annetun tiedon perusteella yhtälöryhmän avulla. Tehtävä näytti vaikeammalta kuin mitä oli.
Matematiikan koe oli ehkä hauskin kaikista YO-kokeista, koska se ei stressannut niin paljon kuin reaali. Hassua että urakka on ohi. Tämä oli jollain lailla helpompaa kuin olin luullut, vaikka olenkin aina ollut aika hyvä välttämään turhaa koestressiä. Ehkä on minun onneni, etten aina kirjoittaessani tajunnut, että "tämä on nyt se suuri hetki, jolloin näytän taitoni".
Minusta on mukavaa puhua näistä asioista, koska oikea elämä on paljon hankalampaa ja tuskallisempaa kuin opiskeleminen. Ihmisten kyvyttömyys onnellisuuteen on yleistä ja musertavaa. Uskon, että me lahjakkaat nuoret nyky-Suomessa kuulumme siihen osaan ihmiskuntaa, jolla on miltei parhaat mahdollisuudet "toteuttaa itseään", elää huoletonta ja turvattua, mutta välillä myös omasta halustaan riskialtista elämää, jos huomioon otetaan kaikki maapallolla koskaan eläneet ihmiset. Silti hyvin monien elämässä on jokin suuri asia pielessä. Ihmiset surevat omaa kyvyttömyyttään milloin mihinkin asiaan, yksinäisyttään vaikka heillä olisikin ystäviä, traumojaan siitä, miten heitä on kiusattu tai kohdeltu kaltoin. Tahtoisin tietää, onko missään milloinkaan suurin osa nuoresta väestöstä ollut aidosti onnellista.
Olen itse esimerkki kyvyttömästä. Miten ollaan onnellisia, kun saavutetaan melkein kaikki, mutta joitain asioita ei koskaan?
