2005-03-14 - 4:58 p.m.
Kuusi tuntia kului taas nopeasti. Voi nautinto... Jäi lopussa 15 minuuttia aikaa tarkistaa aine kirjoitusvirheiden varalta. Koko aikana en juonut pisaraakaan, söin vain yhden tomaatin ja napsin karkkia (ja lopussa omenan, kun uskalsi jo rentoutua). Kuukautiskuppi rulettaa, ei tarvinnut poistua vessaan.
Ja ennen ja jälkeen vaihtelin kuulumisia tuttujen poikien kanssa. Tosiaan aika kummallista, että parhaat koulukaverit ovat nyt poikia. Vaikka kouluhan loppuikin jo.
Sanoisin, että tällaiset toiminnan kaudet ovat parasta elämässä. Kun tietää, että minua odottaa mielenkiintoinen tehtävä vielä ylihuomenna, perjantaina, ensi maanantaina ja sokerina pohjalla matematiikan koe pääsiäisen jälkeen. En taida sittenkään osata stressata tositilanteessa kokeita, joilla on suuri merkitys sen kannalta, miten helposti saan jatko-opiskelupaikan.
Ihaninta koululla olemisessa on tieto siitä, ettei enää koskaan joudu yhdellekään tunnille vanhojen luokkatovereiden kanssa. Ei enää koskaan tarvitse viettää yhtään välituntia katsellen tylsää korttipeliä ja kuunnellen paskaa läpänheittoa.
Perjantain jäähyväibileet Pyllymuron kollektiivissa olivat hauskat, enkä edes tajunnut olla haikea. Sanoisin, että harvat porukat/ihmiset ovat ylipäänsä onnistuneet pitämään kannaltani yhtä kivoja kemuja kuin ko. huoneiston asukkaat. Oman pakkomielteensä kohtaaminen söi naista kuitenkin sen verran, ettei kirjoituksiin lukeminen oikein luonnistunut lauantaina. Eilen jo paremmin.
Kyse on laajemmasta ongelmasta, joka toivottavasti edes hiljalleen kutistuu sitä mukaa kun tiedostan sen. Miksi minä tunnen pakonomaista tarvetta jonkun tapaamiseen, arvostuksen saamiseen. Miksi koen maailman ristiriidat jatkuvasti niin voimakkaasti ja henkilökohtaisina. Miksi jaksan aina muistaa oman huonouteni ja tehottomuuteni. En jaksa kysyä merkein. On kestettävä itseään. Minulle on aukeamassa huikeita mahdollisuuksia, mutta eivät ne estä masennusta, jos se on tullakseen. Nyt sen alkaa nähdä, kuka olen.
