2005-02-16 - 9:45 p.m.
Sen miljoona asiaa.
Minä pääsen huomenna koulusta ja olen yksi niistä jotka lauleskelevat epävireisesti, harrastavat väkivaltaisia karkkipommituksia, suihkuttavat vettä natiasten niskaan, töräyttelevät fanfaareja vappupilleillä ja palelevat Esplanadin rekkaruuhkassa.
Tänään minä heräsin puoli kuudelta, toivotin henkilökohtaisesti yli sadalle ihmiselle hauskaa juhlapäivää (sillä Kioton sopimus astui voimaan), harppasin lumikasaan ja esitin vapaudenpatsasta.
Tänään minä myös hyräilin luokkatovereilleni koko Neuvostoliiton hymnin ensimmäisen säkeistön, luin sähkökemiaa (ja totesin ettei se ole vahvin alueeni ylioppilaskirjoituksissa) ja sain hieman lastenleiriasioita järjesteltyä.
Tunnen itseni juuri nyt vahvemmaksi kuin eilen. En muista, milloin kaikki olisi viimeksi ollut näin hektistä. Eilen nimittäin itkin mitä ilmeisimmin stressin vuoksi, vaikka kaikki projektit, joihin näinä päivinä osallistun, ovat huippujuttuja. Lähdetään koulusta, pelastetaan metsät, torjutaan ilmastonmuutos, järjestetään lapsille ikimuistoisia luontokokemuksia, opiskellaan ankarasti kiinnostavia asioita. Tässä luettelossa ei ole vikaa. Kaikki vain tapahtuu niin yhteen syssyyn. Koko ajan. Juuri nyt enimmäkseen nautin hektisistä tunnelmista (toisin kuin eilen). En edes muista, milloin olen viimeksi ollut puhtaasti stressaantunut niin, ettei kyynelehtimiseen liittynyt lainkaan katkeria ajatuksia rakkaudesta.
Tämän sanon: Kunhan vain saan sivistyneesti järjestettyä lastenleirin logistiikan, elämä lienee hetken pelkästään ihanaa!
