2005-01-24 - 11:52 p.m.
Kaikki käy hieman helpommin. Akuutti kipu on poissa, ja enimmäkseen alan jo uskoa siihen, että elämässäni koittavat paremmat ajat. Saatan vähitellen oppia mitä merkitsee "tehdä niin kuin itse haluaa". Ymmärrän siitä jo jotain. Tiedän että itsenäistyminen on julmetun vaikea prosessi. Sen näkee niistä, jotka eivät ole koskaan halunneet tai osanneet itsenäistyä. Osa heistä on minua vuosikymmeniä vanhempia. Ihmisiä, jotka tuskastuneena valittavat, miksi ovat lahonneet samassa ikävystyttävässä työpaikassa tai avioliitossa kolmekymmentä vuotta. Keski-ikäisiä, jotka pelkäävät elää edes lyhyen pätkän elämästään ilman parisuhdetta, vaikka ovat jo kokeneet monta eroa. Täysi-ikäisiä nuoria, joilla ei ole aikomustakaan tulla pitkään aikaan vanhemmista taloudellisesti riippumattomaksi. Ihmisiä, jotka eivät osaa sanoa ei tai kyllä. Minä itse. Elämäni pakkomielteet top 10. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä nuorempi ymmärrän olevani. Vielä muutama vuosi sitten pidin kaksikymmenvuotiaita pakostikin vanhoina ja kokeneina. Nyt huomaan, ettei moni kolmikymppinenkään ole vielä päättänyt elämänsä suuntaa.
On kerrassaan hassua, että olen vielä "lapsi" ja asun lapsuudenkodissani. En ymmärrä niitä, jotka eivät halua elää vanhaksi, vaan kuolla keski-ikäisenä tulisen rakastajan käsivarsille. Vanhuus on aikaa, jolloin omalta elämältä ei tarvitse odottaa kuin yhtä dramaattista muutosta, ja sekin on perin ennalta-arvattava. Saa vihdoin olla rauhassa ja keskittyä uteliaana seuraamaan nuorempien sukupolvien elämää ja Kauniita ja rohkeita. Dramatiikka on niin kivuliasta. (Pahus, vanhana tietenkin on paljon enemmän fyysisiä kipuja.) Nuoret ovat niitä, joiden pitäisi tehdä asioita ja muuttaa maailmaa. Koomisinta on se, etteivät he useinkaan tule ajatelleeksi koko asiaa, vaan tyytyvät sopeutumaan entisiin tapoihin.
Täytyy mennä ennen kuin höpertyy.=)
