2005-01-07 - 11:12 p.m.
En minä tänään olisi kirjoittanut tänne. Jos koneessamme oli kirjoitusohjelma. Mutta kun kukaan ei ole asentanut sellaista viiem tilttauksen jälkeen. Turha ryhtyäkään moisiin nörttipuuhiin tähän aikaan yöstä. Niinpä en voi kirjoittaa mitään puolifiktiivistä vain itseäni varten, kuten olin ajatellut. Niinpä sitten kokeillen siitä täällä. En minä tänne kirjoita fiktiota. En vääristele todellisuutta; kuvailen sitä vain omalla tavallani. Tein tästä alusta asti julkisen. Ei ole taattua, etteikö joku tuttuni, joka löytää tämän sivun ja tietää sen olevan minun kirjoittamani, voisi halutessaan aiheuttaa minulle vahinkoa, mutta mitään katastrofia ei yksityiselämälleni pysty aiheuttamaan vain lukemalla tätä päiväkirjaa ja levittämällä täällä olevaa materiaalia. Siispä: Puoliksi elämää, puoliksi satua. (Vaikken taida osata satuilla tänne!)
Sama vanha Helsinki. Naamalle vihmoo tammikuinen harmaanruskeus. Hauki on kala hauki on kala hauki on kala. Miksi pidän Ultra Brasta, niistäkin lauluista, joiden sisältö on jonninjoutavaa jorinaa (kuten Hauen)? Yksi lempistripeistäni Viivissä ja Wagnerissa on jostain syystä se, jossa sankarit miekkailevat pakastehauilla. -ostin torilta kaksi pakastehauhta. - se taipuu haukea. (miekkailevat) - hävisit!
- kirjoittakaa hautakiveeni: "Hävisi sialle pakastehaukimiekkailussa". Tjsp.
Miksi nauroin tuolle? Olisipa minullakin joku, jonka kanssa pakastehaukimiekkailla. Vaan jaksaisimmekohan syödä kalat kahteen pekkaan matsin jälkeen?
Tulin tänään ajatelleeksi, että ehkä vielä tulee aika, jolloin tytöiltä leikataan immenkalvo pois jo ennen teini-ikää - valtion laskuun. Kaikkeen muuhun suapi nykyään kivunlievitystä mutta kivulla ja verenvuodatuksella sinun pitää neitsyytesi menettämän eikä sinulla myöskään tule helppoa oleman, jos ennen tätä toimitusta päätät ruveta käyttämään kuukautiskuppia siteiden ja tamponien sijasta. Uamen. Nykyään kivunlievitykseen on käytettävissä vain melko epävarmoja ilmaisia konsteja, kuten esimerkiksi likaisia setiä, jotka juottavat sinut jo teinipilluna ollessasi sammumispisteeseen ja käyttävät sitten hyväksi, ja tuskin kondomin kanssa, koska eihän sinulta voi saada sukupuolitautia kun kerran et ole vielä koskaan ole ollut kenenkään kanssa sillain. Sinä-passiivi on myös suomen kielessä mitä käyttökelpoisin apuväline.
Kun on fyysisesti paha olo, huomaa, miten julma paikka Helsinki on. Korviasärkevää meteliä. Autojen pakokaasuhuuruja. Siellä täällä tupakeista tupsahtelevia savupilviä. Keväisin katupölyä. Talvisin tihkusadetta. Vaikka oikeastaan tihkusade on taivas helleaaltoon verraten. Kertokaa mitä minun verelleni on tapahtunut. Minähän se olin, joka ennen aina palelin pienesti kahdeksana kuukautena vuodessa. Käytin pitkiä kalsareita syyskuusta toukokuulle. Tänä talvena olen huomannut hikoilevani jatkuvasti. Totta, sää on ollut lämmin. Mutta huomaan yhä useammin hikoilevani T-paidassa sisätiloissa, vaikkeivät navikat olisi yhtään sen eteläkaakompana kuin edellistalvena. Kuuma, kuuma, kuuma. Hot hot hot.
Mä sain kirjeen, sähköpostin. Siltä samalta, joka lähetti suklaatia. Se kertoi kuulumisensa, sanoi opiskelujen menevän hyvin ja mainitsi muutamassa lauseessa ehkä rakastavansa entistä koulukaveriaan, joka ei rakasta sitä. niiden suhde on outo. Ne pitävät toisistaan, molemmat. Kolme neljäsosaa kirjeestä se kertoi entisestä parhaasta ystävästään, joka oli muuttunut oudoksi eikä se ollut enää jaksanut sitä. Se oli ollut sille tärkeä, mutta minkäs teet, oli muutkin ihmissuhteet hoidettavana ja kaveri vaan sanoo kerta toisensa jälkeen "sä et ymmärrä mua" ja viiltelee itseään lasimurskalla. Niille tulli välirikko eikä ne enää puhu toisilleen. Toinen ystävä oli myöhemmin kertonut sille, että entinen paras ystävä on lesbo. Se on seurustellut Celine-nimisen tytön kanssa, joka käyttää huumeita ja on joutunut psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. En muista sanoiko se, että ne ovat vielä yhdessä. Mutta sen se sanoi, että sekin kyllä tuntee Celinen ja tavallaan tykkää siitä. Tavallaan tykkää Celinestä. Mä ymmärrän oikein hyvin, että se selittää mieluummin vaikeista ystävyyssuhteista kuin siitä pojasta, jota rakastaa.
En ole niin kuin jotkut. Elämäni suurimmat ongelmat liittyvät siihen, että haaveeni paisuvat sellaisiksi etten tosipaikan tullen edes halua toteuttaa niitä. Minun ongelmani. Antakaa kun kerron, mikä on minulle rahahuoli. Se, kun on käynyt lääkärillä muutaman sadan euron edestä eikä ole varma, korvaako vakuutusyhtiö. Ei se mitään, jos ei korvaa, mutta olisi kuitenkin kivempi saada ne rahat takaisin tilille makaamaan. Rahahuoli on se, kun ei ole käteistä, ja ottoautomaatti on monen korttelin päässä baarista. Rahahuoli on se, että yhdistyksen tilikauden tulos on liikaa plussan puolella. Emme ole törsänneet tarpeeksi. Mutta se ei olekaan enää henklökohtainen huoli.
Ja tällainen mimmi ryhtyy epätoivoisiin tekoihin viisieuroisen tähden? Ei, ei rahasta. Haluan vain... kokea kaikenlaista. Kukapa ei nykyään? Meidän sukupolvemme on niin tyystin toisenlainen kuin isoäitini sukupolvi. Me ekohipit emme nuukaile siksi, että asioista on pulaa ja tuhlausta syntiä, vaan siksi, että meillä on karmeita visioita maailmasta, jossa kaikilla on varaa ja kukaan ei nuukaile. Maailman pelastamien on abstrakti toimi. Se tulee olemaan sitä koko loppuelämäni. Ainoat konkreettiset asiat, jotka voimme pelastaa, ovat yksittäisiä, tunnetusti uhan alla olevia palasia metsää, suota, savannia. Tiettyjä palasia, jotka saadaan säilytettyä. Kukaan ei näe niitä minkkejä, jotka eivät koskaan synny kärsimään turkistahoille, jos turkisten käyttö maailmassa vähenee, eikä kukaan, joka ei kuolekaan yllättävässä pyörremyrskyssä koska emme muuttaneetkaan maailman ilmastoa niin paljon kuin oli tarkoitus, tunne olevansa onnenpekka vain siksi, että saa pitää henkikultansa 25 vuotta kauemmin. En minäkään saa joka päivä onnentunteita siitä, että satuin syntymään Suomeen enkä Pohjois-Koreaan.
Huomenna minä näen lapsen, joka on vuoden ja kolme ja puoli kuukautta vanha. Ehkä näen myös äidin, joka on seitsemäntoista vuotta ja kaksi kuukautta vanha. Tänään minä viimeksi ajattelin, miten kukaan on koskaan halunnut synnyttää. Kas, ennen ei ollut vaihtoehtoja miehenhimon tai himokkaan miehen yllätettyä. Miksi inhimillinen elämä jatkuu vain naisen kivun kautta? Jokaisen meidän takia joku on menettänyt neitsyytensä ja synnyttänyt. Itse asiassa aika monikin menneissä sukupolvissa. Yksilönkehitys on merkillistä. Miten minustakin - pienestä solumöykystä joskus 20 vuotta sitten - kasvoi tällainen? Nyt minulla on vaatekaappi ja opiskelupaikka ja kuukautiskipuja ja kirjastokortti ja suklaanhimo ja sosiaalinen verkosto ja tuhansia muistoja ja satoja haaveita ja maailmankuva ja kaksi veljeä (myöhempiä solumöykkyjä) ja tapa hyppiä ja tanssia pakonomaisesti ja kolmattakymmentä päiväkirjaa täynnä muistojani ja tieto siitä miltä näyttävät kuusenneulanahikas ja kirahvi. Mutta viisaudenhampaita minulla ei vielä ole. Ja minä olen melkein puolessavälissä neljääkymmentä. Se hirvittää, mutta toisaalta: olen nuori. Alle kaksikymmenvuotias on vielä niin nuori ja voi tietää kaiken muutei ole millään voinut kokea kaikkea. Niin, minulla on vielä tämäkin: tapa mitata aikaa yhtä aikaa menneeseen ja tulevaan. Tänään minä ihmettelen olemassaoloa.
Ehkä minä tapaan mielikuvitusmiehen. Mielikuvitusmies ei koskaan käyttäydy mielikuvituksellisesti. Hän lähtee aina juhlista ennen minua. Useimmiten hän sanoo asioita, jotka olen kuullut joskus ennenkin. Mutta - totuuden nimessä - luulen, että olen itse sanonut hänelle vain yhden asian, jota en koskaan ennen kenellekään. Eikä asia ollut kovin mielikuvituksellinen. Mielikuvitusmiehellä on kaksi lasta, jotka kuvittelin juuri äsken. Kaksoset. Hän kannattelee ensimmäistä vasemmassa ja toista oikeassa kainalossa. Lasten äiti on reipas nainen. Hänen täytyy silloin tällöin illoin käydä edustustilaisuuksissa, ja silloin mielikuvitusmies on lasten kanssa kotona. No, voivat he lähteä kävelyllekin, koska perheellä on kaksosrattaat. Mielikuvitusmies on onnellinen. Hän syö iltapalaksi makkaravoileipiä ja juo olutta ja leikkii kaksosten kanssa rakennuspalikoilla. Puisilla. Kerran he rakensivat Baabelin tornin, joka ulottui mielikuvitusmiestä olkapäähän asti ja johon käytettiin kaikkia rakennuspalikoita paitsi kahta. Mielikuvitusmies otti valokuvan tornista ja tuumasi ylpeänä, että jommastakummasta tulee varmasti vielä rakennusinsinööri. Tai ainakin pilvilinnanrakentaja. Minäkin käyn joskus katsomassa mielikuvitusmiehen kaksosia. Vain katsomassa, en vahtimassa. Kun me istumme heidän olohuoneensa pöydän ääressä syömässä lettuja, mielikuvitusmies, kaksoset ja heidän äitinsä, toinen kaksosista huitaisee hillopurkin lattialle. Vanhemmat siivoavat sotkun. Onpa hienoa. Jos minä olisin ollut mielikuvitusmiehen kaksosten äiti, olisin joutunut imuroimaan kuningatarhilloiset lasinsirpaleet keskuspölynimurilla. Mutta en ole. En olisi varmaan tehnyt sitä noin reippaasti. Olisin ehkä turhaan huutanut lapselleni. Kaksivuotiaalle. Mutta hän ei huuda. Ehkä tapaan mielikuvitusmiehen taas. Sen todellisen version. En minä ehkä haluaisi. Tiedän jo, mitä välillämme tapahtuu. Siksi tarvitaan mielikuvitusta.
En haluaisi lopettaa kirjoittamista, mutta rajansa kaikella! Nämä ovat minun ajatuksiani! Olen kotona, hetken verran.
